keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Koti kylä

Viel mie yhen itkuvierren täs itken ja surujain ja kaipuutain pagisen.
Käytii viime pyhän miun vanhempiin havual ja samal reissul ajettii kassomaa miun vanhaa kot kyllää, tuol Haminan kuppees


Niiko näättä mie oon lähtösin makkeest kyläst, ikämies ain vitsailee jottahaa hänel on Suomen makkein muija, Hillost kotosin.

Jo alkumetreil tul nii ankee olo, kylän raitti on vuosiin saatos muuttunt, ne isot mäetkii jois lapsen mäkkee laskettii olkii vaa pienii nyppylöit.
Kaik paikat ol umpee kasvaneet ja pusikoituneet.


Jossai tuost kopin kohalt käännyttii enne mei pihhaa, mut en vaa löytänt sitä kohtaa tuolt pusikon keskelt.
Monet talot ol tyystin kavonneet, monet ol autioin. Täskii kohtaa ol enne miun tätiin koti. Ihana talo ja miulle sellain toinen kot. Siel sai ain turvaa ja kaikkee sitä mist kotoon jäi paitsi.


Tuoho ast mie selvisin kuivin silmin, mut sit repes, mie itkee tyrskin iha ko toiset siel karjalas kivijalkoi kassoessaa. Hyväst mie heit ymmärrän, mut miulle ei olt ees kivijalkaa jätetty jossa itkee, vaa tuollain tasain läntti pusikos.
Ja nuit länttilöit olkii kylä täynnä.
Tuollain härvel ja hakattu messä näky likkeel peräkylä rantaa.


Kylähää perustettii het sovan jälkee ja sinne asutettii karjalaist siirtoväkkee, melkee kaik ol Säkkijärvelt.
Poitsilan kartanon maist lohkottii jokkaiselle se oma tila tai tontti.
Jotta sillo lapsuuvessain tuo kylä ol täynnä nauruu ja illoo, kakarat juoksiit pitki raittii ja tuntu ko kaikil ois olt valosa tulevaisuus. Pellot anto satovaa, merest sai kallaa ja työpaikkoi ol Summan tehtaal ja satamas.
Miun pappain ja issäinkii raivas messäst pellot ja kaik pit olla hyväst,
täl hetkel issäin pellot kasvaa koivikkoo


Mitä oikee tapahtu. No ihmiset vanhen, pieniin tilloin pito ei kannattant, Summa lopetti ja lapset muuttiit muuvalle työn peräs. Haminal ol tarkotus laajentaa satamaa just sinne peräkylän puolee.
Talloi ei saant korjata ja ko kaupunki sit osti talot ja maat ni nuit surullisii länttilöit alko ilmaantuu.
Yhtää ihmist ja autoo ei nähty koko matkal.
Miun lapsuuven kot on viel pystys ja kuulemma hyväskii kunnos, mut sinne miul ei oo ennää mittää asiaa, siel määräät nyt muut. Enkä mie tiiä oisinks mie kyvent sinne mänemääkää.

Hyväst sie ilonen kylä, hyväst. Sie elät miun muistois.

Seuraaval kerral sit ilosempii juttuloit.
Oikeii mukavaa tätä päivää kaikil.

33 kommenttia:

Pirena kirjoitti...

Niin mukavasti mutta haikeasti kirjoittelit. Ennen miehet raivasivat metsästä peltoa ja jo muutama vuosikymmen sitten istutettiin pelloille puun taimia, niinkuin oman koti-kotoni naapurissakin. Perikunnan pellot kasvaa tätänykyä koivua ja ojat pajuja. Niinhän se menee kun ei enää viljellä.

Amalia kirjoitti...

Mä kävi muutama viikko sitten Haminassa j Vilniemel. Samat on tunnelmat, vaikka kyl Vilniemel on paljon uusia taloja, mut esim. kartano on aivan autio. Siel ei asu ketään ja se rapistuu. Muutenkin ne mun raitit ovat ihan, kuin noi sunkin. Umpeen kasvaneet ja mäet piennetty.

Leena kirjoitti...

Ihana tuo Hillo! en ole aikaisemmin kuullutkaan, kaunis nimi kylällä! minunkin mielestäni ne lapsuuden isot mäet ovat yllättäen nykyään niin LOIVIA! mukavaa tätä loppuviikkoa Sinulle ♥

Sesse kirjoitti...

Poitsila kuulosti heti tutulta, äitini ja isäni asuivat siellä jonkun aikaa ja minä myös olen asunut ihan "pienen pienenä tyttönä", niinkun laulussa sanotaan. Tarkemmin en osoitetta tiedä, kun äidin saamissa vanhoissa kirjeissäkin on vaan osote Hamina Poitsila...Valokuvista olen nähnyt, että vaalea omakotitalo, jossa olemme olleet silloin vuokralla, luulisin yläkerrassa.

Rantapuikko kirjoitti...

Kiva on kotipaikallasi nimi Hillo..Niin se aika kuluu ja muuttaa asioita, mutta onneksi on ne muistot.

Maatuska kirjoitti...

Niin kaikki muuttuu, eikä aina parempaan suuntaan. Kovin oli haikea reissu sinulla, ymmärrän kyllä tai yritän ymmärtää. Tämän päivän lapset ei tajua yhtään minkälaista oli ennen. Maalla ei ollut vapaa-aikaa eikä työn puutetta. Kesälomat meni työn touhussa.

AnneliPunneli kirjoitti...

Oletkin tehnyt matkan sydämeesi vaikkakin tienpohjia pitkin! Ne kotipihan tantereet eivät koskaan poistu jalkapohjista. Itke sie, hyvvää se tekköö, vai?
Ps. eräs nuoruudenihastukseni oli sukunimeltään Hillo, Lahdesta.

*VEKKI* kirjoitti...

Kultaiset muistot! juuret.

mummeli kirjoitti...

Oli varmaan ilon ja surun hetki nähdä nuo paikat. Nyt on vain muistoissasi sitten, onneksi niitä ei viedä pois vaikka kaikki muuttuu.
Hyvää jatkoa tähän kesäkuuhun sinulle.

ma-te kirjoitti...

Haikeeta, haikeeta. Elin vahvasti mukana kerronnassasi. Kävinpä minäkin yks päivä synnyinpaikallani josta muistikuvana on todella iso tuomi ja se tuomi on vieläkin paikallaan, vaan pientä mökkiä ei enää ☺
Hyvää viikonloppua Sinulle Ystäväni ~♥~

Vanha rouva kirjoitti...

Voi sinun kotiseutua - nyt ymmärsin, miksi en enää käy lapsuuteni maisemissa. Onneksi meillä on matkakumppanit, jotka ymmärtävät märiseviä hillojaan ;)

Sussi kirjoitti...

Tiedän tuon haikean kipeän tunteen. Omat lapsuudenmaisemat on jyrätty teiden ja voimalinjojen alle.

Marle kirjoitti...

Ihana paikannimi tuo Hillo! Voi kun olisin asunut tuolla, olisin esitellyt itseni: "Olen Marja Hillosta!" Mummoni sisko asui Poitsilassa, joten Hamina on tuttua kyläilypaikkaa. Toivottavasti aurinko alkaa paistaa elämääsi, vaikka surutkin on aina käytävä läpi. Terveiset täältä sateisesta ja ukkoskuuroisesta Helsingistä!

Tuomontuvan Anni kirjoitti...

Onhan tuollanen umpeen kasvanut kotiseutu surullist nähtävää,miul on äit haudattu kotiseudun kirkonkylän multiin jo vuonna 1962 ja mie en rnnää oo käyny siel muutamaan vuoteen,ku välimatkaa on eestaas melkein 400kilometrii.Ei sitä viitsi yhten päivänä ajella, uuven autoniki,ku jouvuin myymään,ko näkö huononi.
Kotikylä on vaa muistoissa,näin se on:(

Beate56 kirjoitti...

Koskettavasti elit lapsuuspaikkojen jälleennäkemisen. Kuinkahan monelle tippa on tullut silmään, kun kaikki on muuttunut, leikkikivikon kohdalla on asutusalue tai sitten on käynyt kuten Hillossa, ihmiset jättäneet seudut. Täälläkin Savossa on paljon evakkoja nyt jo toisessa polvessa. Kuuntelin taannoin Georg Otsin kappaletta...Oi mistä saa alkunsa synnyinmaa jo aapisen kuvista kai ja tutusta koivusta ymmärtää, miksi keskellä vainioiden...

Väkertäjä kirjoitti...

Oih, kokemasi haikeus oikein hypähti tänne ruudun toisellekin puolelle... Kyllä minäkin haikeilisisin.

Johanna N kirjoitti...

Voi kosotäti ♡ Halaa rutistaisin sua, jos pystyisin. Ihmismieli on siitä ainutlaatuinen, että kaikki ihmiset ja paikat elää muistoissa vielä pitkään ♡

Tuula Haapala kirjoitti...

Haikea tarina kotiseutu vierailusta.Noinhan se on käynyt monessa paikkaa ettei ole,kun muistot jäljellä.Mukavaa,aurinkoista viikonloppua =)

Sinikka kirjoitti...

Haikeaa luettavaa sivullisestakin.
Samanlainen haikeus valtasi mieleni yks kerta kotiseudullani, vaikka siellä onkin rakennettu uutta ja on edelleen vireä kylä. Jotenkin sitä vain on vaikea hyväksyä että lapsuuden maisemat muuttuvat.

Kruunu Vuokko kirjoitti...

Onneksi sinulla on muistot, joita kukaan ei voi sinulta riistää. Ymmärrän täysin haikeutesi ja surusi.

Leila Kastelli kirjoitti...

Voi kun tuon kaiken ymmärtää hyvin. Ei siitä mihinkään pääse, että ne on kehossa kiinni, kaikki lapsuuden pihat, metsät, niityt, kedot, kivirauniot.
Kävimme mekin toissa kesänä kuvaamassa siskon kanssa vanhaa kotiamme, vielä pystyssä, mutta vieraalla. Hiivimme ympäristössä kameran kanssa ja muistelimme, talon väki ei ollut kotona. Sittemmin olemme piirtäneet pohjapiirrosta esineineen ja muistelleet. Se tuntui ihan hyvältä. Muistimme eri asioita kummasti.

Liisan kotona kirjoitti...

Haikeaa luettavaa!! Oma äitinikin on tullut aikoinaan evakkona tänne ja hän on käynyt rajan takana katsomassa vanhaa kotiseutuaan. Kyllä siinä varmasti haikeus tuli. Kiva nimi tuolla paikalla. Mukavaa viikonloppua tv Liisa

Tarina kirjoitti...

Haikeaa lapsuusajan nostalgiaa.
Pirteitä päiviä!

aimarii kirjoitti...

Haikeita kirjoitat, mutta haikea on aihekin. Osaan kyllä jakaa tuntosi kanssasi. Aivan samoin ei ole vielä käynyt minun lapsuusmaisemien, vaikka tuhottomasti kaikki onkin siellä muuttunut.

Jaana Kristiina kirjoitti...

Kova paikka.Oman mummoni talon jyyrääminen maan tasalle joskus muinoin oli myös kova paikka.Niin oli mukava käydä siellä pihamaalla muistelemassa.Vaan sydämmestä ei muistot haihdu!

Elvenpath kirjoitti...

Kaunis kirjoitus. Ne lapsuuden maisemat elää aina jollain tavalla eritysesti sydämessä.

suoorvokki kirjoitti...

Olisipa joskus ollut mukava käydä isäni kotikonnuilla Suojärvellä, mutta nyt ei ole enää ketään tai ovat jo niin huonokuntoisia, huonojalkaisia, itse mukaan luettuna, että jää varmaan käymättä. Isäni itse ei ollut ollenkaan innokas käymään ja toisaalta ymmärrän että olisi ollut varmasti katkeraa ja olisi sopeutunut asumaan täällä.

Mukavaa juhannusta ja kesän jatkoa sinulle Koso-täti

Riitta

Kivipellon Saila kirjoitti...

Onneksi kotipaikka elää muistoissasi ja oma koti on siellä missä sydämen on hyvä olla!

pappilanmummo kirjoitti...

Samantapaista olin kokemassa viime viikonloppuna, kun kävimme miehen entisellä kotipaikalla saaressa - ja ikivanhoilla suvun haudoilla, joilla juuri kukaan ei ollut käynyt pitkään aikaan.

Tilkku & Tilkku kirjoitti...

Voi tuota surun ja haikeuden määrää. Samaa on tapahtunun minun ja niin monen muun lapsuuden maisemille. Onneksi on muistot.

Liisa Nikula kirjoitti...

Haikeankaunis tarina.

Pirena kirjoitti...

Kotoisaa Juhannusta sinulle ja miehellesi.

Anonyymi kirjoitti...

Tuon Hillo-kyltin ohi ajelen töihin Haminan satamaan päivittäin. Laajenevan sataman tieltä tosiaan Hillon kylä saa väistyä. Olen monesti ajatellut hillolaisia, miten surkeaa menettää kotinsa ja seutunsa. Niin kauniita merenranta näkymiä... Surkeaa tosiaan.

Onneksi on muistot!

- työläinen